LOPPU ON LÄHELLÄ

Kirjoitin jo vuosi sitten ”viimeisen blogini” tälle sivustolle. Sen jälkeen kirjoitin vielä 23 blogikirjoitusta. Tämä kertoo, ettei sanaan voi luottaa. Kyse oli niin kutsutusta fake news’sta. Mutta nyt se on totta. 

 

Moni asia on muuttunut saattohoidossa ja myös Terhokodissa. Lisää muutoksia lienee tulossa, kun katsoo, millaisia suunnitelmia laaditaan niin valtakunnan saattohoidon kehittämisessä kuin Terhokodin johtajuudessakin. Saattohoito siirtyy lisääntyvästi sairaaloihin ja samalla Terhokodin asema muuttuu. Kun hain 1993 Terhokodin johtajaksi, silloin haettiin henkilöä, jonka tehtävä on saattohoidon kehittäminen ja hoitokulttuuriin vaikuttaminen ja innovointi saattohoidossa. Nyt haetaan vankkaa kokemusta organisaation strategisesta, operatiivisesta ja taloudellisesta johtamisesta sekä näyttöä muutosten johtamisesta.

 

Aikakauden loppuminen herättää väistämättä nostalgisia ajatuksia. ”Vanhan Terhon” aikaan Eiran sairaalan yhteydessä oltiin nousemassa barrikaadeille. Kuolevat pois sairaaloista, ryhdytään kysymään potilailta ja heidän läheisiltään millaista apua he tarvitsevat ja lisätään keskustelua ja neuvottelua oikeista toimintatavoista. Oli tärkeää muodostaa hoidollinen kulttuuri, jota leimasi (ainakin omasta mielestä) luova hulluus. Haluttiin muuttaa asioita hieman samaan tyyliin kuin anti-psykiatriassa. Pois hierarkia työpaikalta ja potilassuhteista.

 

Pidin kohteliaisuutena, kun potilas sanoi minulle osastokierrolla ”kiitos pastori keskustelusta, milloin tapaan lääkärin”. Lääkitsemiset ja hoitotoimet tehtiin ikään kuin siinä sivussa. Potilaat olivat yllättyneitä, kun heitä kuultiin ja heille kerrottiin asioita, jotka koskivat heitä itseään. Läheisille annettiin aktiivisesti tietoa tarttumalla hihaan ja kysymällä haluaisitko jutella.

 

Myöhemmin puhuttiin brändin luomisesta. Se on business kieltä, ja mielestäni parempi ilmaisu on uuden hoitamisen kulttuurin synnyttämisestä. Töissä oltiin innostuneita. Koko ajan kerättiin myös tietoa mitä muualla tapahtuu. Nyt kun siivoan työhuonettani, olen heittänyt satoja tai tuhansia lehtiartikkeleita pois. Sain olla mukana liki kaikissa oppikirjoissa kirjoittamassa saattohoidosta ja Duodecimin Käypä hoito työryhmässä. 

 

Saattohoito oli uusi asia 1990 luvulla. Elettiin aikaa, jolloin se kiinnosti suuresti mediaa. Viimeinen oma suuri operaationi oli vetää Yhteisvastuukeräyksen 2014 varoilla tuotettua saattohoitohanketta (2015-17). 

 

Kenties on tyypillistä ajatella, että ennen kaikki oli paremmin. Ainakin silloin asioita alettiin tehdä toisella tavalla. Dialektiikan mukaan kehityksessä otetaan kaksi askelta eteenpäin ja sen jälkeen usein yksi taaksepäin. Missä vaiheessa nyt ollaan – en tiedä. 

 

Periaate ihmisten kuulemisesta ja toimimisesta heidän ehdoillaan ja yhdessä kumppanuussuhteessa ei ehkä enää olekaan keskeinen. Tämä on näkynyt myös eutanasia keskustelussa, missä kansalaiset varsin suurella enemmistöllä ovat sen kannalla. Lääkärit sen sijaan asiantuntijoina ovat sitä vastaan. Mitä siitä tulisi, jos ihmiset itse saisivat päättää asioistaan. 

 

Muualla Euroopassa on ryhdytty voimallisesti puhumaan potilaiden ja perheiden ”valtuuttamisesta” (empowerment). Olen sen ymmärtänyt lisääntyväksi hoitoa tarvitsevien ihmisten mukaan ottamiseksi päätöksentekoon ja hoidon linjaamiseen. Tämän suunnan toivon vahvistuvan.

 

Meidän vanhojen terholaisten piirissä sanotaan ”kaikkea hyvää sinulle elämässä eteenpäin”. Näin toivotan kaikille.

 

 

 

 

 

 


Palaa blogilistaukseen