KIPU SAATTOHOIDOSSA

"Sairaus voi tuhota ruumiin, mutta kipu voi tuhota sielun"

 

 Potilaan kokemus on altis erilaisten ajatusten, arvostusten ja pelkojen vaikutuksille. Kivun kokeminen myös uudelleen arvottaa elämän muita kokemuksia. Ei ole mahdollista erottaa fysiologista kipua ja sitä kokevaa ihmistä ainakaan järkevällä tavalla toisistaan.

 

Kuoleva potilas ja hänen perheensä saattavat korostaa enemmän elämän tarkoituksellisuutta ja arvokkuutta kuin fyysisiä oireita ja toimintakykyä. Psykologisen hyvinvoinnin kannalta itsetunto ja arvokkuuden tunne sekä tilanteen kontrolloinnin tunteet ovat potilaalle merkittäviä. Yleinen harha on, ettei potilaalla ole palliatiivisen hoidon tarvetta, jos hänellä ei ole näkyviä oireita (kipua). Kärsimyksen kannalta pelko, turvattomuus tai muu psykologinen tai sosiaalinen hätä voivat olla huomattavasti merkittävämpiä. Fyysisten oireiden ylikorostus johtaa myös hoidon medikalisoitumiseen ja lääkkeellisen hoidon ylikorostumiseen.

 

Kuolevan ihmisen kivun hoidon tulisi olla mahdollisimman yksinkertaista. Kenties turhankin usein kipua pyritään hoitamaan tarpeettoman monimutkaisilla lääketieteellisillä menetelmillä. Se voi olla seurausta hoitavan lääkärin erikoisalasta tai kiinnostuksesta. Kun hoito on riittävän helppoa, on se myös paremmin potilaiden saatavilla.

 

Potilas voi ilmaista kipunsa monin eri tavoin. Kipu voi vaihdella myös samalla henkilöllä eri aikoina ja eri henkilöt voivat kokea saman prosessin eri tavoin kivuliaana. Se, minkä potilas tuntee kivuliaana, ei myöskään ole suorassa suhteessa kipua aiheuttavaan elimelliseen vaivaan. ”Kipu on sitä, että potilas sanoo että koskee”.

 

Kipua ja sen hoitoa on selvitelty runsaasti, sen sijaan muiden oireiden vaikutusta potilaan elämänlaatuun on tutkittu vähemmän. Yleensä kuolevien potilaiden kipua tutkittaessa kivun lievityksen aste on todettu epätyydyttäväksi.  Kipu on hyvin harvoin potilaan ainoa oire, ja potilas ja lääkäri/tutkija saattavat määritellä kivun eri tavoin. Samalla potilaalla usein monia erilaisia kipuja yhtä aikaa. 

 

Potilaiden oireet muodostavat klustereita, oirekokonaisuuksia joista he kärsivät. Kivun erottaminen hoidon kohteeksi saattaa haitata potilaan hyvää palliatiivista hoitoa yksinkertaistamalla ongelmaa liiallisesti. Vaikka kipua hoidettaisiin monialaisesti saattaa potilaan kärsimyksen moni ulottuvuus jäädä hoitamatta tai huomioonottamatta. Etenkin kuoleman lähellä lääkärin ja potilaan näkemykset potilaan tarpeista voivat erota suurestikin.

 

Fyysisen kivun hoitaminen on kuolevallakin ihmisellä yleensä suhteellisen yksinkertaista. Edellä kerrotussa korostuu kivun monimuotoisuus ja vaikeus kun asiat ovat komplisoituneet. Potilaiden kivut ovat varsin heterogeeninen ryhmä, joiden hoito saattaa olla myös niihin erikoistuneille hoitopaikoille ongelmallista. Valtaosa kivuista voidaan kuitenkin todeta ja hoitaa varsin helposti.

 

Jos kipu ei tunnu lievittyvän, seuraavien tekijöiden tarkistaminen yleensä riittää tilanteen korjaamiseksi:

 

-          Ottaako potilas lääkkeensä / ottaako hän ne oikein?

-          Onko kipudiagnoosi oikea?

-          Ovatko oikeat kivunhoidon keinot käytössä?

-          Onko potilas ymmärtänyt saamansa ohjeet oikein?

-          Onko kipulääkityksen antoreitti oikea?

-          Mitkä muut  kuin patofysiologiset seikat pahentavat potilaan kipua?

-          Onko tauti edennyt?

 

Usein ongelman muodostaa se, että potilas ei noudata lääkärin antamia ohjeita. Toistuvasti on voitu havaita, että lääkemääräysten ja toteutuneen lääkehoidon välillä etenkin kotiolosuhteissa on suuri ero. Potilaat eivät hae lääkkeitään apteekista, eivät ota lääkärin määräämää annosta, eivät noudata lääkityksen rytmitystä, eivät osaa kiinnittää fentanyylilaastareita tai unohtelevat. Lääkeannostelija (dosetti) on hyvä apuväline, mutta ei lopultakaan takaa hoidon onnistumista. Potilas tai omainen saattaa myös olla lääkevastainen tai pelätä etenkin morfiinin tuovan kuoleman lähemmäksi tai aiheuttavan riippuvuutta.

 

Toinen yleinen ongelma on kipudiagnoosi. Onko teoriassakaan odotettavissa, että määrätty lääkitys vaikuttaisi kyseessä olevaan kiputilaan. Onko kyse fyysisestä kivusta vai ahdistuksesta tai kenties ummetuksen aiheuttamasta vatsavaivasta? Onko kyse elinvauriokivusta, neuropaattisesta kivusta tai kuten usein on, sekamuotoisesta kivusta.

 

Kuolevan potilaan kivun arviointia tulisi tehdä vähintään päivittäin kunnes kipu on saatu VAS asteikolla arvoon alle 3. On hyvä myös arvioida kivun laatu, sijainti ja muut oleelliset seikat.

 

Etenkin saattohoidossa kivun ja kuoleman välinen yhteys saattaa vaikeuttaa kivun hoitoa. Kivun lisääntymisen ajatellaan (osin oikein) merkitsevän kuoleman lähestymistä. Potilas saattaa kieltää kivun voimakkuuden ajatellen, ”sitä mistä ei puhuta ei ole”. Kivun hoidon edellytys on turvallinen hoitosuhde, jossa voidaan puhua muustakin kuin numeerisesta kipuasteikosta.

 


Palaa blogilistaukseen