HYVÄN HOITAMISEN KULTTUURI

Mistä syntyy hyvä hoito? Miksi jossain hoito tuntuu toimivan ja toisaalla taas ei? Jos vaihdetaan ihmiset näiden hoitopaikkojen välillä, siirtyykö hyvä hoito näiden ihmisten (hoitajat/lääkärit) mukana? Mitä on hyvä hoito?

 

Usein on sanottu, etteivät seinät hoida vaan ihmiset. Kaunis ja viihtyisä ympäristö ei tee hoidosta hyvää. Totta, mutta vain osin. Seiniin on monesti tarttunut se toiminnan tapa, jota seinien sisällä on pitkään harjoitettu. Toisaalta ympäristö ilmaisee myös sitä suhtautumista, millä työ pyritään toteuttamaan. Halu luoda rauhaa, esteettistä iloa ja turvaa ympäristön väreillä, esineillä ja järjestelyillä on osa hyvää hoitokulttuuria.

 

On eri asia, kohtaako ensimmäisenä lasiseinäisen huoneen, missä ihmiset näyttävät ahkerasti kirjoittavan jotain vai ihmisen joka toivottaa tervetulleeksi ja kysyy miten voi auttaa. Triviaaliako? Ei vaan realiteetti. Tuttavani kertoi juuri lääkäristään, joka puhelimessa kuulosti miellyttävältä ja empaattiselta, mutta vastaanotolla ei katsonut potilasta silmiin vaan seiniä, lattiaa ja tietokonetta. Hoitokontakteissa pätee (yllättäen) myös samat lainalaisuudet kuin muissa ihmiskontakteissa.

 

Saattohoidossa korostuu tarve inhimilliseen kontaktiin ja hyväksytyksi tulemiseen. Ei riitä, että on asiantuntija, tulee olla myös ihmistuntija. 

 

Asia muuttuu vielä monimutkaisemmaksi, kun säilytetään vanhan toimintatavan ydin ja omaksutaan vain osia uudesta. Vaikka annetaan ymmärtää, ei ymmärretä antaa. Eräs esimerkki tästä on ns ”ennakoivat saattohoitopäätökset”. Usein hoivaan pääsyn edellytyksenä on, että laitos lupaa hoitaa kuolemaan saakka. Samalla potilaalle tehdään valmiiksi ei-elvytetä päätös ja saattohoitopäätös. Joskus se jopa vaaditaan, että hoivayksikössä saa olla.

 

Tällöin sekoitetaan saattohoidon varsinainen ajatus ja lähinnä logistinen ajatus siitä, ettei potilaita enää tarvitse kuljettaa sairaalaan. On helpompaa hoitaa paikassa, missä ainoat työntekijät ovat 1-2 lähihoitajaa 40 potilasta varten ja lääkärin kierto 3 kk välein, kun asiat sovitaan etukäteen.

 

Saattohoidon ei ole kuitenkaan tarkoitus olla joukko rajoituksia ja poissulkuja, vaan tapa auttaa ihmisiä, kun kuolema on näköpiirissä. Etenkin vanhustenhuollossa ajatus siitä, että kuolee se kohta kuitenkin saattaa johtaa ratkaisuihin jotka palvelevat enemmän organisaatiota kuin hoidettavia ihmisiä.

 

On järkevää päättää, ettei vaikeasti sairasta ihmistä yritetä elvyttää, koska se ei tuota hänelle mitään hyvää. On myös hyvä, ettei häntä myöskään toistuvasti kuljeteta sairaalan päivystykseen. Potilaan edun mukaista on usein myös se, ettei yritetä nesteytyshoidolla estää jo lähestyvää kuolemaa ja aiheuteta uusia ongelmia nestekertymien muodossa. Mutta mikään näistä päätöksistä ei voi olla riippumaton potilaan tilasta ja diagnoosista. Eikä niitä tulisi tehdä keskustelematta potilaan (jos mahdollista) ja hänen läheistensä kanssa.

 

Hyvä hoito on aina keskustelevaa. Lääkärit ja hoitajat keskustelevat keskenään, potilaiden kanssa ja läheisten kanssa. Kategorisia ratkaisuja vältetään: ”meillä ei koskaan”. Huonossa hoitokulttuurissa keskitytään negatiiviseen. Siihen mitä ei tehdä. Hyvä hoitokulttuuri sisältää ajatuksen siitä, mitä voin tehdä hyväksesi.

 

 

 


Palaa blogilistaukseen