OMIEN HAUTAJAISTEN MERKITYS

Valmistelen esitystä omien hautajaisten suunnittelemisen merkityksestä. Oikeastaan vielä laajemmin sitä, millaiset hautajaiset itsellemme haluamme, ja miksi. Selaillessani asiasta kirjoitettua, havaitsen että nykyisin hautajaisista nimenomaan halutaan oman näköiset. Ikään kuin itse olisi mukana.


Olenko minä mukana omissa hautajaisissani? En tarkoita tällä pelkästään body and soul jakoa. Ruumiini, varsin sananmukaisesti, on mukana, mutta onko se, jolla itseäni määritän myös mukana. Kutsutaan sitä tietoisuudeksi tai sieluksi tai miksikä vain.


Eräässä haastattelussa, kun kysyttiin minkä näköiset hautajaisistasi haluaisit. Eräs toivoi tarjottavan mieliruokiaan. Toinen halusi ”kuulla” lempimusiikkiaan. Ystäväni Jukka järjesti meille Martti-kerholaisille omat hautajaisensa sellaisiksi, millaisina meidät oli oppinut tuntemaan.


Omien hautajaisten järjestäminen ennakkoon haluamansa kaltaisiksi kuulostaa varsin itsekkäältä. Aivan kuten ajatus siitä, että minun haudallani ei itketä vaan pidetään hauskaa ja iloitaan (”koska olin niin mukava tyyppi”). Muistan potilaan, joka kurkkuleipiä myöten oli miettinyt oman muistotilaisuutensa.


Olen myös pohtinut, haluanko tulla poltetuksi vai kuopatuksi. Tähänkin Me Naiset ja muutama muu lehti on hakenut näkemyksiä lukijoiltaan. Toiset eivät halua, että muille on niin paljon vaivaa haudan hoitamisesta ja kukkien tuomisesta (ikään kuin joku nyt hoitaisi hautaasi tai välittäisi tuoda sinne kukkia). Ajatus kuulostaa pyyteettömältä, mutta sisältää ajatuksen, että meidät muistettaisiin. Tuhkaaminen on monella tavalla kätevämpää.  Edesmennyt on kompaktissa muodossa ja voidaan sirottaa haluttuun paikkaan. Itse olen anarkistisesti (?) ajatellut, että sirotellaan juuri sinne, minne laki ja asetus kieltää sen tekemästä. Kuollut itse on voinut esittää toiveita, joihin sisältyy sisäinen hippiys tai merihenkisyys siitä, mihin tuhka laitetaan.


Kuolinilmoituksen teko on oma juttunsa. Kutsutaanko suku koolle vai haudataanko hiljaisuudessa. Usein ilmoituksessa sanotaan, että haudattiin hiljaisuudessa. Kun oma äitini viime syksynä kuoli, toivoin että ihmiset jotka haluavat voivat tulla jättämään jäähyväiset. Tai tekemään niin kuin isäni, joka kopautti arkkua ja sanoi heippa. Niin kuin aina oli äidille sanonut. 


Henkilökohtainen on poliittista, sanottiin kun olin nuori. Rituaalit, tavat ja toiveet muuttuvat. Joku toivoo ekologista hautausta, toinen tulla haudatuksi kännykän muotoisessa arkussa ja kolmas, kuten eräs tuttavani sanoi hieman humalassa, syökää minut. Vaikka kuolema ei olekaan osa elämää, niin kuin kuulee väitettävän, vaan sen loppu, kuoleminen ja hautaaminen voivat tapahtua erilaisin tavoin.


Olen aivan tosissani lapsellisesti miettinyt, että polttaminen sattuu ja haudassa on inhottavaa, kun madot tulevat. Vaikka kuinka olemme sivistyneitä ja tietoisia, fantasiat ja pelot vaikuttavat ajatteluumme. Olen krematoinnin kannalla joka toinen ja hautaamisen kannalla joka toinen kuukausi. Haluan ettei minusta olisi vaivaa – poltetaan. Haluaisin että minut muistetaan – hautakivi. Haluaisin ettei hautajaisissani surtaisi. Vai niin, olette siis iloisia päästessänne minusta. Samppanja esiin ja haudalle poksauttamaan!


Mutta ihan oikeasti. Surusta ei tarvitse selviytyä. Voi yhtä aikaa surra ja iloita. Äitini halusi muistolaatan seinälle, ja niin tehtiin. Nyt siellä käydessäni toisinaan toivoisin, että olisi hauta ja kivi, jonka äärellä surra. En ikinä olisi kuitenkaan tehnyt toisin kuin äitini toivoi.


Palaa blogilistaukseen