POTILAAN KOHTAAMISEN OPAS

Toisinaan tuntuu olevan vaikeaa kohdata ihmisiä, joilla on vaikea sairaus, jotka surevat ja/tai jotka ovat kuolemassa. Sosiaalisessa mediassakin on käyty keskustelua ammattilaisten kesken, kuinka kuoleva ihminen kohdataan.

Ei kuitenkaan ole olemassa omaa kieltä tai käyttäytymiskoodia kuolevan kohtaamiseen. Enemmän kyse on siitä, että voi olla vaikeaa toimia tavallisen käyttäytymisen mallin mukaan, kun itsestäkin tuntuu hieman ahdistavalta. Yritin laatia yksinkertaisen tavan lähestyä ihmisiä, jotka ovat vakavasti sairaita.


1. Kuinka menen sisään huoneeseen. Koputus oveen. Ei tarvitse odottaa, että joku sanoo sisään. Koputus on merkki astumisesta potilaan alueelle, hänen huoneeseensa. Koputtaminen siis edellyttää reviirin tunnustamista. Vaikka huone onkin sairaalan huone, on se hetkellisesti potilaan omaa aluetta.

 

2. Esittäytyminen. Olen lääkäri Juha Hänninen. Vaikka olisi valkoinen takki, nimen kertominen ja sen esittäminen missä asemassa tai roolissa huoneeseen on astunut selkiyttää potilaalle mitä on tapahtumassa. Samalla esittäydytään kaikille huoneessa olijoille. Paitsi että se on kohteliasta ja normaalia käytöstä, samalla saa tärkeää tietoa keitä huoneessa on. Voi myös havaita, kuinka he tilanteessa käyttäytyvät ja tarvitseeko joku erityistä huomiota.

 

3. Ystävällinen tiedustelu. Kuinka voit? Tai jos on selvää, että potilas voi huonosti, ja potilas on tuttu, voi kysymyksen kohdentaa. Onko kipu helpottanut. 

 

4. Tilanteen tarkempi selvittäminen. Tarkennetuin kysymyksin ja potilas tutkimalla. Oletko nukkunut ym.

 

5. Kysytään kuinka huoneessa olevat läheiset voivat. Oletteko te saaneet huoleltanne nukutuksi ym

 

6. Vakuuttaminen. Olen tullut tähän huoneeseen auttaakseni. Pystyn myös auttamaan. Sen jälkeen konkretisoidaan mitä se apu on. Kerrotaan, että jos tämä ei riittävästi auta, mitä seuraavaksi voidaan tehdä.

 

7. Kohdataan potilaan tunnetila (ilo, epätoivo, kiitollisuus, suuttumus ym). Ei kyseenalaisteta mitä potilas (tai omainen) sanoo. Vältetään besserwisserismiä, vaikka ollaankin ammattilaisia.

 

8. Muiden suru ja epätoivo on myös lääkärin/hoitajan surua synnyttävää. On normaalia, että tuntuu pahalta, kun toinen ihminen kärsii.

 

9. Huoneesta poistuttaessa kerrotaan, milloin aikoo tulla seuraavan kerran. Pyritään myös tulemaan silloin, kun on luvannut tulla. Jos tulee esteitä, toimitetaan tieto, ettei juuri nyt päässytkään.

 

10. Kirjataan mitä on luvannut tehdä ja kerrotaan asia myös muille työryhmän jäsenille, mikäli se edellyttää heidän toimiaan.

 

Vältettäviä ilmaisuja:

 

1. Potilas kysyy elinaikaennustettaan ja vastaat, ettei ole mahdollista varmuudella tietää kuinka kauan hänellä on elinaikaa. Potilas tai läheiset eivät odota kuolinpäivämäärää, vaan keskustelua jäljellä olevasta ajasta. Ennustajaksi kukaan ei sinua usko.

 

2. Yliempaattinen samaistuminen potilaan kärsimyksiin. ”Kyllä sinulla varmasti on vaikeaa”.

 

3. Jos potilas voi huonosti, ei ole hyvä kysyä kuinka voit. Vastaus on - huonosti. 

 

4. Negatiivisia ilmaisuja. Asian voi sanoa siten, että siihen sisältyy mahdollisuuksia johonkin parempaan.

 

 5. Ei ole tarpeen korostaa muiden vielä suurempia ongelmia. Saattaa tuntua, että potilasta lohduttaisi tietää toisten kärsivän enemmän. Kun voi huonosti, ei suhteuttaminen kuitenkaan ole toimiva keino.

 

6. Illusoorisen lohdun antaminen. Epärealistinen toivo tuntuu toivolta vain hetken, mutta saattaa muuttua katastrofaaliseksi epätoivoksi, kun odotettu asia ei toteudukaan. 


Summa summarum: Positiivinen realismi on tapa lähestyä kanssaihmistä tavalla, jossa korostuu, että olen auttamassa ja haluan auttaa. Ihmiset haluavat loppumetreille saakka tulla kohdatuksi aikuisina järkevinä henkilöinä, joiden kanssa ei ole tarpeen teeskennellä. Kuten äskettäin ALS tautia sairastava henkilö sanoi, olen muutakin kuin kuoleva potilas ja haluan tulla kohdatuksi myös muulla tavalla kuin sellaisella, millä kuolevia kohdataan.


Palaa blogilistaukseen