VALMENNUSTA KUOLEMAAN

Yle uutisoi aprillipäivänä, että Suomi on saanut uuden ammattiryhmän: kuoleman valmentajan. Vaikka kyse olikin pilasta, se herätti ajatuksia. Vielä enemmän ajatuksia olisi herännyt, jos asia olisi ollut totta.

 

Onko totta, että ”jos valmistautuu omaan kuolemaansa, elämästä tulee parempaa”. Mitä tämä voisi tarkoittaa? ”Kuoleminenkin on osa elämää ja prosessi, johon liittyy monta asiaa, joihin pystymme itse vaikuttamaan ja jotka voimme suunnitella etukäteen.” Jos siis suunnittelisi hautajaisensa etukäteen, olisi yksi stressi vähemmän sitten kun kuolee. Elisa Morganilla, joka TV uutisissa hämmästyttävästi muistutti putouksen henkilöhahmoja, kuten TV sarjassa Sohvaperunat kommentoitiin, ei nähnyt muuta mahdollisuutta, kun itse perustaa firman, ja ryhtyä valmentamaan kuolemiseen tottumattomia suomalaisia.

 

Onko maailma valmis tälle bisnesidealle kysyttiin jutun mukaan life coach –kurssilla. Onko tekijä aikaansa edellä?

 

”Mutta kun tiedostaa oman kuolevaisuutensa ja sen, ettei aikaa ole loputtomasti, alkaa todennäköisesti elää parempaa elämää. Memento mori, muista kuolevaisuutesi, sanoivat jo muinaiset roomalaiset.”

"Pappi voi tietää jotain ja lääkäri, mutta kuka kysyy ihmiseltä, että mitä hänestä itsestä tuntuu? Niin moni on tunteidensa kanssa aivan yksin." (ELISA MORGAN, KUOLEMANTAIDON VALMENTAJA).

 

Vielä Morganilla ei ole ollut terminaalivaiheen asiakkaita. Ne, jotka ovat ottaneet Suomen ainoaan kuolemantaidon valmentajaan yhteyttä, ovat halunneet esimerkiksi tietää, onko oikein surra enemmän kuollutta lemmikkiä kuin vieraaksi jäänyttä sukulaista? (Yle).

 

 ”Harva ottaa enää myöhemmin yhteyttä kertoakseen miten voi. Uskon kuitenkin, että moni voi nyt paremmin kuin silloin kun otti minuun alkujaan yhteyttä, Morgan sanoo ja lisää sitten:

– Tai ainakin, että tilanne on nyt monipuolisempi kuin se, mistä lähdettiin. Monipuolinen tarkoittaa parempaa, sillä siinä on mukana uudet mahdollisuudet.”

 

Hetken minutkin valtaa epäilys ja kauhu. Entä jos tämä onkin totta, eikä aprillipilaa. Jos näin olisi, ainakin itsetuntoa tuntuu riittävän.

 

”Eikö yhteiskunnassamme ole paikkaa jossa saisi surra?

Näin ihmetteli nuori syöpään sairastunut nainen, joka kertoi Morganille itkeneensä vaatekaupan sovituskopin verhojen takana kun ei keksinyt muuta paikkaa, jossa olisi saanut surra ja olla rauhassa, mutta silti ihmisten lähellä.” Näin kerrotaan Ylen jutussa. Kertomus on samaan aikaan korni ja kenties hiukan surullinenkin.

 

Olisi tietysti hienoa, että ihmisiä kuunneltaisiin kun he kohtaavat niin lopullisen asian kuin oman kuolemisensa. Jotain tästä maailmasta kertoo, että siihen haetaan vastausta yksisarvisista, enkeleistä ja kaikesta mahdollisimman irrationaalisesta.

 

Saattohoitohan on myös valmentamista ihmisen omaan tai läheisen kuolemaan. Sitä on tehty jo kauan. Keskeisintä siinä on kysyä, miltä tuntuu ja pohtia miten asiat tulevat menemään. Valmennus ei ehkä ole se mitä kaivataan, vaan ihmisten olemassa olevien voimien esiin nostamista. Tietysti on ihan hyvä, jos samalla osaa hoitaa psyykkiset ja fyysiset kivutkin.

 

Mutta jos tämä ei ollutkaan aprillipila ….

 

 


Palaa blogilistaukseen