TAVALLINEN KUOLEMA HESARISSA

Viikonloppuna ( 21.1.2018) ilmestyneessä HS:ssa kirjoitettiin iäkkään ihmisen tavallisesta kuolemasta tavallisessa hoitopaikassa. Näin erikoisia kuolemia hoitavassa erityisessa hoitopaikassa jollaiseksi Terhokoti on määritelty, kirjoitus herätti kysymyksiä.

 

Tavallisessa kuolemassa ei puhuttu HS kirjoituksen mukaan lähestyvästä kuolemasta. Ei myöskään lohdutettu tai tuettu omaisia, ei annettu kipulääkettä eikä kirjoittaja kokenut saaneensa empatiaa.

 

Varmaan moni ajattelee, että kyse on poikkeuksesta. Tai sitten, kuten meillä terveydenhuollossa on tapana, ajatellaan että vaikean sairauden yhteydessä omaiset kokevat näin. Faktisesti kaikki kuinkin meni hyvin, voimme arvella.

Terhokoti on määritelty vaativan erityistason saattohoitopaikaksi, ja sillä on mm tarkoitettu sitä että otamme potilaiden ja läheisten murheet tosissamme ja otamme ne myös käsittelyyn.

 

Kuolema ei ole sairaus. Ei ainakaan samassa mielessä kuin vaikkapa syöpä tai influenssa. Kuolemiseen ei ole olemassa parannuskeinoa, se on lopullinen tapahtuma. Elämän finaali. Tästä syystä kuolemaan tulee suhtautua eri tavalla kuin sairastamiseen. Myös läheisille kuolema merkitsee luopumista ja surua.

 

Kun oma äitini kuoli, halusin hoitajien katsovan minua silmiin ja sanovan jotain, joka kertoisi minulle mitä tapahtuu. Halusin kuulla mitä he aikovat tehdä. Odotin inhimillisyyttä ja kenties lämmintä suhtautumista. Sankarillisia hoidollisia tekoja en tuntenut kaipaavani.

 

Jokainen meistä tarvitsee lohtua ja tukea, riippumatta onko lääkäri tai aarporaaja, vanha tai nuori. Kun sanotaan kuoleman olevan tavallinen, se hieman jo riistää kuolemalta sen erityisyyttä. Harhaudutaan puhumaan banaaleista oireista, joihin ei tarvitse kiinnittää suurempaa huomiota. Voidaan ajatella, että johan sen oli aikakin kuolla kun oli niin vanha. Tai kuvitellaan, että kaikki osaavat pyytää tai kysyä apua kun läheinen on kuolemassa.

 

Kuinka kerrot surevalle omaiselle, että sinun puolisosi kuolema oli tavallinen kuolema, eikä ansaitse erityistä hoitoa. Kun kuolema hoitoyhteisössä muuttuu arkiseksi, saattavat monet asiat jäädä huomiotta. Kuoleman läheisyydestä ei puhuta, koska ”kaikkihan sen näkee olevan tulossa”. Tulevaisuuteen ei katsota, koska ”emme ole ennustajia”.

 

On hyvä, että kuoleva ihminen saa lääkettä. On hyvä, että sidokset vaihdetaan ja laitetaan tarvittaessa tippa suoneen. Saattohoidossa tärkeää on muistaa, että jokaisessa kuolemassa arkipäivän eläminen muuttuu monelta ihmiseltä. Kuolema ensin vaarantaa ja lopulta päättää elämänkertomuksen. Sairaus ja lähestyvä kuolema muuttaa meidät kaikki erilaisiksi kuin millaisina itsemme olemme tottuneet näkemään.

 

Terveydenhuolto ei aina tunnista hyvin suremista. Tai tunnistaa sen vasta kun se on muuttunut oireiksi ja silloin ollaan jo hieman myöhässä.

 

 


Palaa blogilistaukseen