HYVÄÄ SAATTOHOITOVUOTTA 2018

HS kirjoitti tänään pääkirjoituksessaan (29.12.2017) saattohoidon kehittämisestä. Kirjoituksen mukaan eutanasiakeskustelu on vauhdittanut saattohoidon eteenpäin menoa. Myös loppusyksyn 2017 saattohoidon järjestämisvastuun määrittäminen sairaanhoitopiirien tehtäväksi on merkinnyt myönteistä kehitystä.


Runko on siis kasassa, nyt on aika ryhtyä tekemään sisusta. Hoitopolkujen rakentaminen on ollut järjestelmän luomista. Seuraavaksi on pohdittava, sopeutetaanko systeemi potilaiden tarpeisiin vai potilaat systeemin vaatimuksiin. Saattohoito poikkeaa muusta sairaanhoidosta. Siinä kysymys on kuolevan ihmisen ja hänen lähipiirinsä pysyvästä ja radikaalista muutoksesta. Se ei voi olla pelkkää lääketiedettä tai sairauksien hoitoa. Sairaanhoitopiirien on kyettävä laajentamaan näkökulmaa ja ottamaan mukaan erilaisia toimijoita.


Sairauksia hoitavilla ihmisillä on toisinaan käsitys, että kuolevien ihmisten kärsimys olisi terapeuttisin keinoin poistettavissa. Toisenlaisen näkökulman asiaan voi saada ajattelemalla, että ollakseen kärsimättä kuolemaan johtavan sairauden kohdalla ihmisen pitäisi elää illuusioiden maailmassa. Terapia voi olla sumuverhoa, joka voi jopa vaikeuttaa vaikeasta elämäntilanteesta selviytymistä.


Sairastaminen (ja kuoleminen) on osa ihmisen elämän kertomusta. Se vaikuttaa ihmissuhteisiin, päivittäisiin rutiineihin ja omaan näkemykseen siitä millainen ihminen kukin itse on. Sairauden myötä elämän keskeiset elementit muuttuvat. Fyysiset oireetkin muuttuvat merkityksellisiksi sen myötä, miten ne muuttavat ihmisen kokemuksia ja kykyä toteuttaa haluamiaan asioita. Kipu ei ole välttämättä kärsimys, ellei sillä ole ihmiselle sellaista merkitystä joka uhkaa hänen tulevaisuuttaan tai toimintakykyään. Kipukin on mielentila.


Tällä on merkitystä, kun pohditaan kuinka saattohoito tulisi järjestää. Kyse ei ole vain perinteisestä body-mind ajattelusta, missä mieli vaikuttaa koettuihin oireisiin ja ruumiilliset oireet aiheuttavat henkisiä seuraamuksia. Kuoleva ihminen voi kokea olevansa taakka toisille. Hän voi ajatella, että toisten avun varassa oleminen on nöyryyttävää. Hoitavien ihmisten esittämä ajatus, että tämä on hyväksi sinulle, voi olla vastoin kaikkea mitä kuoleva itse on ajatellut itselleen hyväksi. Kun hoitaja tai lääkäri yrittää opettaa kuolevaa kuolemaan oikein, tämä voi olla se kärsimyksen lähden inhimillisen eheyden kannalta joka murtaa kamelin selän. 


Pahin kärsimys yhdistyy suruun, epätoivoon, ahdistukseen ja kenties myös syyllisyyteen. Hoitajien ja lääkäreiden ajatukset siitä, että kuoleva ”ei ole tilanteensa tasalla” tai ”ei ymmärrä missä mennään” eivät edistä kuolevan ihmisen hyvinvointia.


Hyvin kuoleminen voi lähteä vain kuolevan ihmisen omasta maailmasta. Väärän toivon tuominen, tai kärsimyksen väärinymmärrys tekee hallaa ihmisen toiveelle kuolla hyvin. Lupaus kaiken kärsimyksen poistamisesta tai siihen pyrkiminen kuulematta potilasta ei ole hyvää saattohoitoa. Monelle kuolemassa tärkeää on saada kuoleminen sovitetuksi omaan elämänsä kertomukseen. Tarvitaan lohtua ja selkeyttä, mutta niiden tarjoamisen tulee olla suhteessa kuolevan ihmisen omaan näkemykseen. Kaikkeen ei tule tarjota pumppua tai puukkoa oireen poistamiseksi. 



Palaa blogilistaukseen