Bruce Oreckin koira

Olien eilen illalla Yhdysvaltain suurlähetystön tiloissa "Together we are stronger", missä esillä oli Tiina Aaltosen teos 5000 rintaliivistä tehtynä. Tapasin myös suurlähettiläs Oreckin koiran. Tilaisuuden ideana oli korostaa yhdessäolon ja yhteisyyden ja kannustuksen sekä positiivisuuden merkitystä rintasyöpäpotilaiden selviytymisessä ja elämisen ilon lisäämisessä.

 

Samalla puhuttiin kuolemisesta. Tapaamani rintasyöpää sairastava nainen sanoi, että kuolemasta on puhuttava silloin kun elää. Ei pelkästään loogisena välttämättömyytenä, sillä kuoltuaan ei enää puhuta.Ennenkaikkea kuolemasta, omasta tai läheisen, pitää puhua kun on vielä voimissaan. Tässä kohdassa Johanna Rusanen lauloi voimakkaalla tunnelatauksella "Minä elän".

 

Saattohoito ja kuolema koskettaa meitä kaikkia. Ei pelkästään kliseemaisesti vaan kuolemassa on jotain koskettavaa. Miksi se tuntuu koskettavan juuri nyt niin monta ja niin syvästi ? Kun olen käynnistellyt Yhteisvastuun saattohoitohanketta, suhtautuminen on jokapuolella ylitsevuotavan kiinnostunutta ja kaikki lähtevät mukaan. Eilisessä tilaisuudessa tapasin useita ihmisiä, joita kuolema oli ammatillisesti, henkilökohtaisesti tai muutoin lähelle tullen koskettanut.

 

Eräs näinen tuli kertomaan, että hänen äitinsä kuoli 30 vuotta sitten vaikealla tavalla ja kertomuksen perusteella huonosti hoidettuna. Hän kertoi edelleen kantavansa äitinsä kuolemisen tavan aiheuttamaa ahdistusta ja ehkä pelkoakin. Kun olen hoitanut nuoria potilaita, joilla on pieniä lapsia olen ajatellut, että lapset joutuvat kenties 80 vuotta kantamaan vanhempansa kuolemaa. Ei ole samantekevää, kuinka elämän loppuvaihe tuolloin hoidetaan.

 

Suurlähetiläs Oreckin koira tuskin ymmärsi mitä ympärillä puhuttiin.

 

Puhuttiin kauneudesta, naiseudesta ja seksuaalisuudesta, jotka korostuvat rintasyövän kohdalla. Tarve tuntea kaikkea sitä ei täysin häviä kuoleman edessäkään. Kun puhutaan hoidon kliinisyydestä, sillä usein tarkoitetaan tunteen häivyttämisestä järkevää toimintaa haittaavana häiriötekijänä. Saattohoidossa se voi tarkoittaa hoidon ohenemista. Kuollessaan ihmisellä ei ole ainoastaan ongelmia ja pelkoja, vaan toiveita ja haluja myös. Toisinaan on merkityksellisempää kokea tunteita ja haluja kuin kivuttomuutta. Tai itse asiassa kipu on muutakin kuin luustopesäkkeen aiheuttamaa särkyä. Olen nähnyt vanhan miehen, jonka suurin kipu oli vaikeus kertoa 95 vuotiaalle äidilleen, joka oli hoivakodissa, että hän (poika siis) on kuolemassa ennen äitiään. Tai 8 vuotiaan pojan, joka kysyi onko hän ainoa jonka isä kuolee.

 

Suunnittelimme Maarit Tastulan kanssa yhteistä vastaanottoa, joka olisi luonteeltaan filosofinen. Ihmiseltä kysyttäisiin kivun ja vatsan toiminnan lisäksi mitä tämä kaikki sinulle merkitsee. Mitä asioita vielä voisit ja haluaisit tehdä. Kenet tavata. Millaisilla ajatuksilla olet erkaantumassa tästä maailmasta?

 

Joka ainoa kerta kun kuljen Terhokodissa aulan poikki ja tuttu nuori potilas, jonka puhekyky on hävinnyt heilauttaa kättään ja ääntää moi olen iloinen. Kaikki ollaan kuolevaisia, ja siinä mielessä samassa veneessä. Se, että olen lukenut lääkäriksi ei anna minulla oikeuksia kohdella ihmisiä huonosti, mitätöidä, viedä elämäniloa tai latistaa kivuliaaksi haimasyöväksi huoneessa 4. Ilman ajatusta inhimillisestä kohtamisesta saattohoito ei olisi mitään.

 

 


Palaa blogilistaukseen